sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimista edistävä pedagogia

Mitä tapahtuu, kun et ehdi monistaa papereita tai tietokoneeseen tulee ongelmia - juuri kun olet suunnittelut oppituntisi ja kaikki perustuu huippumonisteisiin? Monen opettajan kauhuhan tämä on, mutta pedagogisesti se voikin olla siunaus.

Olen usein miettinyt, mitä tarkoittaa tuntien sunnittelu. Joskus se tarkoittaa oppimateriaalin tekoa, monisteiden monistamista ja Power point -esityksen laatimista. Joskus se tarkoittaa erilaisten harjoitusten  tai tunnin kulun suunnittelua. Kaikki ihan oikeaa sunnittelua. Ovatko kaikki nämä suunnittelun elementit kuitenkaan se opetuksen ja oppitunnin ydin? Oppivatko opiskelijat hyvien monisteiden tai laadukkaan dia-show'n kautta sitä, mitä piti oppia?

Minulla on kokemusta  hyvistä materiaaleista ja poskelleen menneestä tuntien suunnittelusta, joten kokemusteni kirvoittamana varaudun tunteihin aina siten, että aiheeni ei tarvitse materiaalia. Toisin sanoen koko pedagogiani perustuu olemiseen, vuorovaikutukseen ja oppijoiden omaan kontribuutioon. Kaikille opettajille omat menetelmäni eivät sovi, enkä olekaan niitä nyt jakamassa.
Ainoastaan sen jakaisin mieluusti, että suosittelen jokaista opettajaa entistäkin rohkeammin miettimään sitä, miten ihmiset oikeasti oppivat.

Jos koulutuksen teoriat ovat tippuneet päästä, ei hätää. Rittää, kun kysyy opiskelijoilta, mitä hän tunnilla oppi ja sen lisäksi havainnoi oppijoita. Opiskelija ei välttämättä ymmärrä, että hienot monisteet eivät ole oppimisen mittari. Oma tekeminen voi tuntua mitättömältä sen rinnalla, miten opettaja esittää asiat tai miltä monisteett näyttävät. Kuitenkin oppiminen on aktiivista toimintaa, joka kaipaa vähän tunteitakin purjeekseen.

Olin usein pohtinut tätä ilmiötä. Onko siinä nyt mitään järkeä, että tunnilla vähän nauretaan tai joskus huokaillaan? Yksi mielenkiintoisimpia palautteita tuli opiskelijalta, jolla oli heikot oppimisvalmiudet ja tuntui siltä, että jokainen tehty paperi valui kuvaannollisesti paperinkeräykseen. Opettamani asia vaati aktiivisuutta, joten jokainen ryhmässä joutui vastaamaan, keksimään itse jotain, puhumaan kaverille, minulle tai vaikka itselleen. Opiskelijat tuottivat, ja minä kirjasin heidän tuotoksiaan. Vähän naurettiinkin jollekin asialle, ja tunti kului vauhdikkaasti. Tunnin lopuksi edellä mainitsemani oppija sanoi: "Sinä olet ahkera opettaja." Ihmettelyyni hän totesi: "Sinulla ei ole papereita, sinä teet meidän kanssa." Olin siitä erityisen iloinen, koska olin ehtinyt harmitella, että minulla ei ollut mitään laadukasta opetusmateriaalia.

Sain tukea ajatukselleni lukiessani erään kansakoulun  tarkastajan tekstin vuodelta 1949, jossa hän pohtii: "Tunti, joka oli muodoltaan loistelias ja asiapitoisuudellaankin korkeatasoinen, oli lopuillaan. Kaikki tunnin aikana opittu oli vihdoin koottava ja kiteytettävä mieleen painettavaan muotoon. Opettaja teki tätä tarkoittavan kysymyksen ja minä tyrmistyin. Ainoakaan oppilas ei oikeastaan ollut  ymmärtänyt yhtään mitään koko opetettavasta asiasta. --- En ollut käsittänyt tuota kaikkein yksinkertaisinta asiaa: paras opettaja ei ole se, joka pitää metodisesti loistavimmat tunnit, vaan se, joka pystyy parhaiten johtamaan oppilaat elävästi ymmärtämään opittavan asian. ----- Tulevatkohan kaikki opettajat ajatelleeksi, että iloisen mielialan vallitessa opittu asia säilyy mielessä kauan, koska se on assosioitunut mielihyvän tunteeseen---. Siksi pyrinkin sanomaan jokaiselle opettajalle: iloa ja reipasta mieltä luokkaan!" (Jukka Rantala 2005: Kansaa kasvattamassa, 188-189.)

Tästä ei pidä ajatella, että oppimateriaali ei mielestäni kuulu opetukseen tai suunnittelu olisi pahasta. Omalta osaltani olen päätynyt siihen, että haluan nähdä iloisia ilmeitä, joista näkyy, että tunnilla tuli kokemus siitä, että minäkin osaan! Sen ilmeen takia olen valmis muuttamaan tunnin kulkua ja mietimään etukäteen, miten saisin mukaan edes hitusen iloisuutta. Sellaisia tunteja ei kukaan aina pysty pitämään monien seikkojen vuoksi, mutta jos nyt kävisi niin, että opettajaa kohtasi tunteja suunnitellessaan rikkoutunut kopiokone,  on hyvä muistaa, että pedagogia ei perustu papereihin. Opetukseen voi tuoda aitoja oppimisen elementtejä ilman paperin paperia. Siksi rikkoutunut monistuskone voi olla oppitunnin siunaus.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Ovatko koulutuspäivät turhaa sirkusta vai tarpeellista leipää?

Monta opettajille suunnattua koulutusta istuneena, suunnitelleena ja vetäneenä pedagogina olen usein toivonut jotain muuta kuin mitä olen saanut. Kouluttajana olen toivonut voineeni herättää ajatuksia ja mielenkiintoa asiaani kohtaan, pientäkin aktiivisuutta ja sitä, että se, joka tuntee alan kuin omat taskunsa, olisi kannustava. Sekin on ollut toiveena, että ihmiset hymyilisivät minulle rohkaisevasti, kun kömpelösti hössään tietokoneen kanssa. Koulutukseen osallistujana olen halunnut syventää osaamistani, täydentää sitä ja jos jotain uutta on ollut tarjolla, olen siitä ollut kiitollinen. Tosin olen ollut aika ikäväkin koulutukseen osallistuja, tunnustan.

Olen ollut koulutuksessa, jossa oli leikkisästi otettu mukaan sirkus-teema. Ainoastaan se harmitti, että sirkuksen elementit puuttuivat kokonaan. Väsähtäneenä osallistujana olisin halunnut oikeasti ratsastaa karusellin hevosella ja nauraa, kun pelle saa kakun päähänsä. Tästä opin, että ei tule luvata sellaista, mitä ei aiotakaan tarjota.

Kaikkihan ovat oppineet, miten opitaan: alakoulussa opittiin, miten päin vihkoon kirjoitetaan, yläkoulussa lukemaan kokeisiin ja myöhemmin ymmärtämään oppimaansa. Eikö vain? Kun on kyse nykyisistä aikuisoppijoista, olemme oppineet paljon muutakin, olemme oppineet, että oppimiseen tarvitaan muistia, kykyä hahmottaa asioiden suhde maailmaan, kykyä kyseenalaistaa opittua ja taitoa siirtää osaamistamme muihin asioihin.  On  myös opittu olemaan hiljaa, kun viisaammat ja nopeammat puhuvat, on opittu kyseenalaistamaan omaa oppimiskykyä, omia taitoja ja koulutuksen järkevyyttä. Samalla on opittu vaatimaan koulutukselta ja oppimiselta suhteettomiakin asioita: esimerkiksi täydennyskoulutukset ovat toisinaan "ihan tuttua asiaa", "tarpeetonta" ja "epäkäytännöllistä, ei ollut mitään hyötyä." Voimme toivoa, että koulutus antaa meille juuri sellaisen paperin tai taidon, jota nyt ja tällä hetkellä tarvitsemme työssämme, mutta lähdemme paikalta laihan saaliin kanssa. Kahvikin oli huonoa.

Kouluttaja on saattanut rakentaa päivän siten, että osallistujat itse miettivät, mitä ovat tulleet hakemaan ja mitä ongelmia haluaisivat ratkaista. Hän teettää ryhmätöitä, laittaa työstämään omaa työtä tai omia ajatuksia, keskuteluttaa ja aktivoi eri tavoin. On paljon kiinni kouluttajan persoonasta, miten koulutus koetaan: kiva, innostava tyyppi saa aikaan hyvät oppimisväreilyt ja tylsän harmaa kouluttaja saa osallistujissa kokemuksen siitä, että tätä samaa taas, tuhlataan työaikaa. Tämä onkin erilaisten täydennyskoulutusten ja vastaavien koulutusten keskeinen kysymys: milloin ja miten koulutuksen hyödyllisyys voidaan mitata? 

On helppo poistua koulutuksesta nyrpeänä, jos tulee kokemus, että tämä oli minulle täysin turhaa. Kouluttajaa moititaan, samoin kaikkea muuta ulkoista, jopa huonot kahvileivät voivat saada osansa nyreydestä. Kun  koulutuksessa huomaan toimivani näin, olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Olkoonkin, että kouluttaja on selvästi "tietämättömämpi" kuin minä, hän ei anna minun pitää monologejani tai pitää itseään maailman parhaana kouluttajana (vaikka on ihan huono), niin minun tehtäväni on aktivoida itse itseäni ajattelemaan, kuuntelemaan kouluttajan näkökulmaa, ehkäpä tarkistamaan omaani ja ottamaan lahjana tilaisuuden paneutua uudestaan tuttuunkin asiaan.

Jos ajattelen asiaa oppimisteoreettisesta näkökulmasta, muistan kertauksen merkityksen oppimisessa, muistan myös sen, että asiaa on pystyttävä analysoimaan ja sitä voidaan tarkastella aiemman tiedon ja kokemuksen valossa. Minun ei tarvitse ensimmäisenä nolata kouluttajaa huutamalla, että tämänhän me kaikki jo tiedämme tai mitä hyötyä tästä minulle on? Sen sijaan voin kirjoittaa itselleni  tuon kysymyksen ja antaa sille aikaa näyttää, miten tämä minua hyödyttää, jos niin on tapahtuakseen. Voin myös ryhmätöissä yrittää kuunnella, mitä joku muu ajattelee asiasta, vaikka hän olisi eri alalta ja voin itsekin esittää ajatuksiani lyttäämättä muita (tätä täytyy harjoitella). Olen silloin aktiivinen, kun yritän kirittää aivojani ymmärtämään, mitä toinen ihminen sanoo ja mitä mielenkiintoista hänen sanoissaan on. En ole aktiivinen, kun mietin toisen puhuessa omaa tärkeää sanomaani tai vastaan kännykkääni tulleeseen sähköpostiin.

Saattaa olla, että olen aidosti väärässä paikassa jossain oppimistilanteessa, mutta voinko ottaa siitä ilon irti sen sijaan, että aloitan narinan väärästä koulutuksesta? Voinko oppia jotain ihan uutta, jota en ehkä ymmärrä tai voi hyödyntää - ainakaan välittömästi? Opiskelijoiden ja opettajien kouluttajana ja ohjaajana olen ollut tutustumassa opiskelijoiden työpaikkoihin, esimerkiksi olen ollut metsureiden kanssa sahalla ja metsässä, Marimekon tehtaassa seuraamassa Unikko-kankaan valmistusta, suurtalouskeittiössä kuorimassa erityisopiskelijan kanssa porkkanoita ja istunut Finnairin koneiden lentosimulaattorissa perämiehen paikalla. Olenko voinut hyödyntää niitä nykyisessä työssäni pedagogisena johtajana? En konkreettisesti, mutta nämäkin kokemukset ovat laajentaneet elämänkokemustani ja lisänneet käsitystäni siitä, mitä oppiminen on. En vielä ole kypsä painamaan kankaita tai ohjaamaan mitään lentokonetta kokemukseni perusteella, mutta olen oppinut ymmärtämään, miten taitavia ihmisiä niitä on tekemässä - voisiko sanoa oppineita.

Sanoisin, että meitä suomalaisia hemmotellaan koulutuksella ja mahdollisuudella oppia ja opiskella - vielä aikuisenakin. Hemmottelun seurauksena on tyytymättömyys ja jatkuva jonkun konkreettisemman edun saavuttamisen toive. Miksi oman itsensä asettaminen oppijan rooliin sattuu niin paljon? 

Saa koulutus toki sattuakin. Jos koulutuksessa tutkitaan yhdessä vaikkapa arviointia, tuota perinteisen opetuksen rakkauden hedelmää, saattaa tehdä kipeää, kun koulutuksessa ei kerrota tarkkaan, kuinka monta prosenttia pitää osata, jotta kurssi on suoritettu. Opettajaa oppijana satuttaa joskus oman toiminnan muuttaminen, mutta niin opettajankin toiminta satuttaa oppijaa. Jotta voisimme aikuisten opettajina tukea oppijoita oppimisen kivussa, meidän on altistettava itsemmekin sille.

Ei oppiminen opettajaa aina satuta, usein se ilahduttaa ja tuo uutta pontta työhön, mutta kipeääkin tekevä ajattelun muutos yleensä myöhemmin tuntuu suloiselta. Opinpas, ymmärsinpä, olinpa hyvä!



Kansan koulu - pedagogiaa pilke silmäkulmassa: Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimista edistävä ...

Kansan koulu - pedagogiaa pilke silmäkulmassa: Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimista edistävä ... : Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimi...