tiistai 2. lokakuuta 2018

Ovatko koulutuspäivät turhaa sirkusta vai tarpeellista leipää?

Monta opettajille suunnattua koulutusta istuneena, suunnitelleena ja vetäneenä pedagogina olen usein toivonut jotain muuta kuin mitä olen saanut. Kouluttajana olen toivonut voineeni herättää ajatuksia ja mielenkiintoa asiaani kohtaan, pientäkin aktiivisuutta ja sitä, että se, joka tuntee alan kuin omat taskunsa, olisi kannustava. Sekin on ollut toiveena, että ihmiset hymyilisivät minulle rohkaisevasti, kun kömpelösti hössään tietokoneen kanssa. Koulutukseen osallistujana olen halunnut syventää osaamistani, täydentää sitä ja jos jotain uutta on ollut tarjolla, olen siitä ollut kiitollinen. Tosin olen ollut aika ikäväkin koulutukseen osallistuja, tunnustan.

Olen ollut koulutuksessa, jossa oli leikkisästi otettu mukaan sirkus-teema. Ainoastaan se harmitti, että sirkuksen elementit puuttuivat kokonaan. Väsähtäneenä osallistujana olisin halunnut oikeasti ratsastaa karusellin hevosella ja nauraa, kun pelle saa kakun päähänsä. Tästä opin, että ei tule luvata sellaista, mitä ei aiotakaan tarjota.

Kaikkihan ovat oppineet, miten opitaan: alakoulussa opittiin, miten päin vihkoon kirjoitetaan, yläkoulussa lukemaan kokeisiin ja myöhemmin ymmärtämään oppimaansa. Eikö vain? Kun on kyse nykyisistä aikuisoppijoista, olemme oppineet paljon muutakin, olemme oppineet, että oppimiseen tarvitaan muistia, kykyä hahmottaa asioiden suhde maailmaan, kykyä kyseenalaistaa opittua ja taitoa siirtää osaamistamme muihin asioihin.  On  myös opittu olemaan hiljaa, kun viisaammat ja nopeammat puhuvat, on opittu kyseenalaistamaan omaa oppimiskykyä, omia taitoja ja koulutuksen järkevyyttä. Samalla on opittu vaatimaan koulutukselta ja oppimiselta suhteettomiakin asioita: esimerkiksi täydennyskoulutukset ovat toisinaan "ihan tuttua asiaa", "tarpeetonta" ja "epäkäytännöllistä, ei ollut mitään hyötyä." Voimme toivoa, että koulutus antaa meille juuri sellaisen paperin tai taidon, jota nyt ja tällä hetkellä tarvitsemme työssämme, mutta lähdemme paikalta laihan saaliin kanssa. Kahvikin oli huonoa.

Kouluttaja on saattanut rakentaa päivän siten, että osallistujat itse miettivät, mitä ovat tulleet hakemaan ja mitä ongelmia haluaisivat ratkaista. Hän teettää ryhmätöitä, laittaa työstämään omaa työtä tai omia ajatuksia, keskuteluttaa ja aktivoi eri tavoin. On paljon kiinni kouluttajan persoonasta, miten koulutus koetaan: kiva, innostava tyyppi saa aikaan hyvät oppimisväreilyt ja tylsän harmaa kouluttaja saa osallistujissa kokemuksen siitä, että tätä samaa taas, tuhlataan työaikaa. Tämä onkin erilaisten täydennyskoulutusten ja vastaavien koulutusten keskeinen kysymys: milloin ja miten koulutuksen hyödyllisyys voidaan mitata? 

On helppo poistua koulutuksesta nyrpeänä, jos tulee kokemus, että tämä oli minulle täysin turhaa. Kouluttajaa moititaan, samoin kaikkea muuta ulkoista, jopa huonot kahvileivät voivat saada osansa nyreydestä. Kun  koulutuksessa huomaan toimivani näin, olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Olkoonkin, että kouluttaja on selvästi "tietämättömämpi" kuin minä, hän ei anna minun pitää monologejani tai pitää itseään maailman parhaana kouluttajana (vaikka on ihan huono), niin minun tehtäväni on aktivoida itse itseäni ajattelemaan, kuuntelemaan kouluttajan näkökulmaa, ehkäpä tarkistamaan omaani ja ottamaan lahjana tilaisuuden paneutua uudestaan tuttuunkin asiaan.

Jos ajattelen asiaa oppimisteoreettisesta näkökulmasta, muistan kertauksen merkityksen oppimisessa, muistan myös sen, että asiaa on pystyttävä analysoimaan ja sitä voidaan tarkastella aiemman tiedon ja kokemuksen valossa. Minun ei tarvitse ensimmäisenä nolata kouluttajaa huutamalla, että tämänhän me kaikki jo tiedämme tai mitä hyötyä tästä minulle on? Sen sijaan voin kirjoittaa itselleni  tuon kysymyksen ja antaa sille aikaa näyttää, miten tämä minua hyödyttää, jos niin on tapahtuakseen. Voin myös ryhmätöissä yrittää kuunnella, mitä joku muu ajattelee asiasta, vaikka hän olisi eri alalta ja voin itsekin esittää ajatuksiani lyttäämättä muita (tätä täytyy harjoitella). Olen silloin aktiivinen, kun yritän kirittää aivojani ymmärtämään, mitä toinen ihminen sanoo ja mitä mielenkiintoista hänen sanoissaan on. En ole aktiivinen, kun mietin toisen puhuessa omaa tärkeää sanomaani tai vastaan kännykkääni tulleeseen sähköpostiin.

Saattaa olla, että olen aidosti väärässä paikassa jossain oppimistilanteessa, mutta voinko ottaa siitä ilon irti sen sijaan, että aloitan narinan väärästä koulutuksesta? Voinko oppia jotain ihan uutta, jota en ehkä ymmärrä tai voi hyödyntää - ainakaan välittömästi? Opiskelijoiden ja opettajien kouluttajana ja ohjaajana olen ollut tutustumassa opiskelijoiden työpaikkoihin, esimerkiksi olen ollut metsureiden kanssa sahalla ja metsässä, Marimekon tehtaassa seuraamassa Unikko-kankaan valmistusta, suurtalouskeittiössä kuorimassa erityisopiskelijan kanssa porkkanoita ja istunut Finnairin koneiden lentosimulaattorissa perämiehen paikalla. Olenko voinut hyödyntää niitä nykyisessä työssäni pedagogisena johtajana? En konkreettisesti, mutta nämäkin kokemukset ovat laajentaneet elämänkokemustani ja lisänneet käsitystäni siitä, mitä oppiminen on. En vielä ole kypsä painamaan kankaita tai ohjaamaan mitään lentokonetta kokemukseni perusteella, mutta olen oppinut ymmärtämään, miten taitavia ihmisiä niitä on tekemässä - voisiko sanoa oppineita.

Sanoisin, että meitä suomalaisia hemmotellaan koulutuksella ja mahdollisuudella oppia ja opiskella - vielä aikuisenakin. Hemmottelun seurauksena on tyytymättömyys ja jatkuva jonkun konkreettisemman edun saavuttamisen toive. Miksi oman itsensä asettaminen oppijan rooliin sattuu niin paljon? 

Saa koulutus toki sattuakin. Jos koulutuksessa tutkitaan yhdessä vaikkapa arviointia, tuota perinteisen opetuksen rakkauden hedelmää, saattaa tehdä kipeää, kun koulutuksessa ei kerrota tarkkaan, kuinka monta prosenttia pitää osata, jotta kurssi on suoritettu. Opettajaa oppijana satuttaa joskus oman toiminnan muuttaminen, mutta niin opettajankin toiminta satuttaa oppijaa. Jotta voisimme aikuisten opettajina tukea oppijoita oppimisen kivussa, meidän on altistettava itsemmekin sille.

Ei oppiminen opettajaa aina satuta, usein se ilahduttaa ja tuo uutta pontta työhön, mutta kipeääkin tekevä ajattelun muutos yleensä myöhemmin tuntuu suloiselta. Opinpas, ymmärsinpä, olinpa hyvä!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kansan koulu - pedagogiaa pilke silmäkulmassa: Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimista edistävä ...

Kansan koulu - pedagogiaa pilke silmäkulmassa: Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimista edistävä ... : Ei ne monisteet, vaan fiilis - oppimi...